alice oseman; radio silence

Radio Silence kertoo Frances Janvierista, etiopialais-brittiläisestä tytöstä. Hän on koulunsa parhaita oppilaita, ja vapaa ajallaan hän kuuntelee mielellään Universe City -nimistä podcastia sekä piirtää siitä fanitaidetta. Francesin elämä heilahtaa uusille raiteille kun ensin Universe Cityn tekijä ottaa häneen yhteyttä, ja pian Frances saa puolivahingossa selville, että kyseessä on Aled, hänen entisen ystävänsä Carysin veli. Carys on karannut kotoaan, ja siihen liitty mysteeri - aiheuttiko Frances Carysin karkaamisen?

Radio Silence on mukaansatempaava nuortenkirjallisuutta. Se on ajan hermolla; ottaa kantaa, pohdiskelee, käsittelee tärkeitä teemoja. Mikä tässä kirjassa oli erityisen virkistävää: tytön ja pojan välinen ystävyys sekä fanikulttuurin realistinen kuvaus. Vaikka pidin kirjasta, se ei ollut täydellinen. Siinä näkyi haparoiva ote, ikään kuin Oseman vielä etsisi itseään kirjoittajana, mutta hän onkin nuori, vasta n. 23-vuotias. Kirjaa oli kuitenkin mielekästä lukea, sivut kääntyivät, ja niin edelleen. Siinä oli taianomaisiakin hetkiä, mutta välillä kirja lässähti kuin pannukakku.

Francesin hahmo oli yksi ongelma. Kyllä, pidin hänestä, mutta välillä tuntui että hänen persoonansa oli vain Universe Cityn ihannoiminen sekä koulussa pärjääminen. Kun kesken kirjan vasta sain tietää, että Frances tahtoo opiskella kirjallisuutta, oli se hämmentävää, koska tähän suuntaan ei ollut vihjattu. Tosin, Frances itsekin epäröi valintaansa joten se saattoi olla tarkoituksellista. Minun vaikeia kuvailla Francesia ihmisenä, koska tuntui että koko kirjan hän oli vain joko Universe City tai Aled Aled Aled...

Frances ja Aled - on positiivista, ettei heidän välillään ollut mitään romanttista. Heidän dynamiikkansa ystävinä oli sinänsä mielenkiintoista ja kyllä, sen tekeminen romanttiseksi olisi pilannut kirjan, mutta välillä tuntui että Aled oli Francesille eräänlainen Manic Dream Pixie Boy. Minusta meinaan tuntuu, että sain tietää Aledista vain sen millaiseksi Frances hänet mielsi. Hänestä oli vaikea muodostaa kiinteää kuvaa. Välillä myös tuntui, että Francesin suhtautuminen Alediin oli hieman epätervettä, ikään kuin Aled olisi vain hänen ja hänen täytyisi olla sellainen joksi Frances hänet mieltää. En tiedä oliko Oseman kirjoittanut tarkoituksella näin, vai onko tämä vain oma mielikuvani.

Francesin näkökulma rajasi kirjasta paljon potentiaalia pois, nimenomaan juuri Aledia koskien. Aledin perhetilanne - emotionaalisesti manipuloiva äiti sekä kadonnut sisko - jäi hieman taka-alalle, enkä saanut kaikkia vastauksia. Kirjan mysteeri, tuo Aledin sisaren katoaminen, oli myös hieman antiklimaattinen selvittyään. 

Radio Silence vioistaan huolimatta oli tutustumisen arvoinen teos, ja tahdon ehdottomasti lukea Osemanin seuraavaa tuotantoa ja nähdä kuinka hän kehittyy.

"Sometimes I think if nobody spoke to me, I'd never speak again."  (s. 104) 

-

♥♥♥½

Radio Silence

Alice Oseman

2016

Harper Collins

403 s.

amie kaufman & jay kristoff; illuminae

Illuminae aloittaa Amie Kaufmanin ja Jay Kristoffin yhdessä kirjoittaman vauhdikkaan nuorten scifisarjan. Harmikseni voin sanoa, että tämä ei tehnyt minuun suurta vaikutusta.

Kirja lähtee heti rytinällä alkuun: kesken koulupäivän Kadyn kotiplaneetta vallataan, ja asukkaat evakuoidaan kahdelle alukselle. Jo ensimmäisistä sivuista lähtien pyörittelin silmiäni. Kaikki on, noh, kovin teiniä. Senhän siitä saa kun näihin nuortenkirjoihin (young adult) tarttuu, mutta ei oikein huvittanut lukea kun Kady inisee tuoreesta erosta poikaystävä Ezraan.

Kady hahmona muutenkin... En oikein pitänyt hänestä. Hän oli kovin ontto, lähinnä tough girl -stereotypia - siis yksiulotteinen, vaikka oli hänelläkin tunteelliset hetkensä. En myöskään voi väittää, etteikö Kady olisi rohkea. Mutta siinä vaiheessa kun neito käyttä nimimerkkiä ByteMe, ugh... En oikein pidä tuollaisesta tekouhosta.

Illuminae on hyvin persoonallisesti kirjoitettu kirja, joka onkin yksi sen suurista kompastuskivistä. Se ei nimittäin sisällä tavanomaista kerrontaa, vaan koostuu muun muassa chat-keskusteluista, raporteista ynnä muista erilaisista materiaaleista, mimikoiden eräänlaista kansiota joka dokumentoi tapahtumia. Ihan kiinnostava lähestymistapa, mutta tässä on ammuttu itseä jalkaan sillä hahmoihin - Kadyyn ja Ezraan - on todella hankala saada mitään yhteyttä. Onneksi tämä muoto teki laahaavan kirjan sentään nopealukuiseksi.

Plussapuolena voisin sanoa, että kirja on todella toiminnantäytteinen. Ja visuaalisesti, todella kaunis. Tarina ja hahmot jäävät siinä sivussa vain todella ohuiksi. En voi käsittää, miksi tämä kirja on kerännyt valtavasti ylistystä... Sillä kirjana, en pitänyt tätä oikein minään. Harmi, että oikein hyvät scifikirjat ovat harvassa. Tässä olisi ollut kaikki ainekset.

Muutama kuva jossa esittelen kirjan visuaalista puolta:

-

♥♥½

Illuminae (The Illuminae Files #1)

Amie Kaufman & Jay Kristoff

2015

Rock the Boat

599 s.

maggie stiefvater; all the crooked saints

All the Crooked Saints on Maggie Stiefvaterin - yhden lempikirjailijoistani - viimeisin teos. Kirja kertoo Bicho Raron pienestä kaupungista, jossa Sorian serkukset - Beatriz, Daniel ja Joaquin touteuttavat ihmeitä.

All the Crooked Saints on niin tyypillistä Maggie Stiefvateria. Kieli on kaunista ja kummallista, ja tarina itsessään myös hyvin erikoinen. Tätäkin lukiessani tuli muutamia häh? -hetkiä kun kaikkea outoa tapahtui - mutta samalla Stiefvater sai kaiken käymään järkeen. Se taito hänellä on.

Kirja kulkee melko hitaasti. Vielä puolenvälin tienoilla tuntui siltä, että tarinaa vasta alustetaan ja kovin vähän tuntui tapahtuneen. Mutta oikeastaan se ei haitannut, sillä kirjan tunnelma ja kieli imi mukaansa. Joka sivusta nautti.

Hahmot jäivät minulle ehkä hieman etäiseksi, lisäksi en pitänyt kirjan romanssiaspekteista. Mielestäni teos olisi ollut vahvempi ilman niitä. Mutta makuasiahan tuo on. Pidin kyllä siitä miten Stiefvater hahmojaan kuvaili. Lähestymistapa oli herkullinen.

Loppujen lopuksi All the Crooked Saints ei ehkä ole vahvinta Stiefvateria, vaikka kirjailija siinä kaikki valttinsa näyttääkin. Ehdottomasti kuitenkin lukemisen arvoinen. Suosittelen Stiefvaterilta The Raven Cycle -sarjaa sekä kirjaa The Scorpio Races.

-

♥♥♥♥

All the Crooked Saints

Maggie Stiefvater

2017

Scholastic

311 s.

miniarvioita: george + if i was your girl

George

Alex Gino

2015

Scholastic

215 s.

♥♥♥♥

Luin tässä taannoin kaksi kirjaa transsukupuolisuudesta. Ensimmäinen niistä oli Alex Ginon George. 

George on lastenkirja. En ole lukenut lastenkirjoja pitkään aikaan, viimeksi taisin olla yläasteella. Tämä kirja olikin hyvin helppolukuinen ja lyhyt; isoa ja harvaa tekstiä, vain noin 200 sivua. Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja pidin siitä kovasti. Yllätyin, että päädyin nauttimaan lastenkirjasta näinkin paljon.

George on tarina tytöstä jonka kaikki näkevät poikana. Se koskettava, ja tärkeä tarina, ja on niin hienoa että tämä kirja on olemassa! Alex Ginon teksti on kaunista, ja Georgen hahmo on ihana. Kirja on koskettava, ja aina kaikki ei mene niin kuin George unelmoi, mutta loppu on toiveikas. Pidin erityisesti kirjan viimeisestä luvusta.

If I Was Your Girl

Meredith Russo

2016

Usborne

293 s.

♥♥♥½

Meredith Russon If I Was Your Girlissä siirrytään nuortenkirjan tasolle. Tämäkin on tarina transsukupuolista tytöstä. Amanda muuttaa isänsä luokse aloittaakseen kaiken ikään kuin "puhtaalta pöydältä". Uudessa koulussa kukaan ei tiedä hänen salaisuuttaan, ja Amanda kamppaileekin sen kanssa pitäisikö hänen kertoa uusille ystävilleen ja poikaystävälleen menneysyydestään.

If I Was Your Girl on samalla tyypillinen nuortenkirja ja samalla ei. Amandan tarina on sellainen, mitä tyypillinen ja suosittu nuortenkirja ei yleensä käsittele, ja toivonkin, että tämä kirja näyttää esimerkkiä ja avaa mahdollisuuksia myös muiden transsukupuolisten tarinoille. Toisaalta If I Was Your Girlissä on paljon sellaista, mikä on tyypillistä nuortenkirjoille: ensirakkauden huumaa, kapinointia ynnä muuta.

Kirjailija Meredith Russo on itse transsukupuolinen nainen. Jälkisanoissaan hän avaa sitä, että Amandan tarina on ihanteellinen. Se ei  tarkoita, että tosi elämässä kaikki menisi kuten tässä kirjassa. Amanda ei kuitenkaan säästy vaikeuksilta, ja pala kyllä nousee kirjan loppupuolella kurkkuun. Avoin loppu ei oikein ollut mieleeni.

Russo kirjoittaa taidokasta ja koukuttavaa tekstiä, ja vaikkei kirja täydellinen ollutkaan, nautin siitä paljon ja olen kiitollinen, että sain tutustua ihanaan Amandaan. 

"You can have anything once you admit you deserve it." (s. 198) 

susan ee; angelfall

Noh, hyvä yritys, Susan Ee.

Vaikkei minulla kovin suuria odotuksia tämän kirjan suhteen ollut, onnistui tämä romuttamaan ne silti. Ylistystä ylistyksen perään; Goodreads-sivu täynnä viiden tähden arvosteluja, keskiarvo niinkin korkea kuin 4,18. Mitä? Tämä on nimittäin, näin lyhyesti sanottuna, huono kirja.

Angelfall sijoittuu apokalyptiseen Amerikkaan, jota enkelit ovat runnoneet jo muutaman viikon ajan. Seuraamme päähenkilöä, teinityttö Penryniä, jonka sisko joutuu enkelin nappaamaksi. Penrynin vaihtoehdot ovat vähäiset, ja hän päätyy lyöttäytmään yhteen siivettömän enkelin kanssa, joka lupaa saattaa Penrynin enkelien tukikohtaan jonne Penrynin sisko on mahdollisesti viety.

Tuota. Ideahan kirjassa on vallan mainio, mutta toteutus putoaakin sitten säälittävän puolelle. Myönnän, että kirja oli alkuun koukuttava ja kiehtova mutta sitten... Ensinnäkin tätä koko enkelikuviota ei avata mitenkään. Miksi enkelit ovat päättäneet tuhota maailman? Ehkä tämä selvinee jatko-osissa, mutta mielestäni tämän olisi voinut paljastaa tässä osassa. Eikö Penryn ollut yhtään utelias ja kysynyt sitä Raffelta? Enkelimytologiaa ei todellakaan ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin.

Tämän lisäksi kirja on täynnä pieniä seikkoja, jotka häiritsivät minua. Miksi naishahmot Penrynin lisäksi (ne vähät mitä kirjassa vilahti) oli kuvattu niin negatiivisesti? Kaikki kirjassa kävi liian kätevästi. Esimerkiksi Penryn vain sattui osaamaan kaikkia mahdollisia kamppailulajeja. En pitänyt siitä miten Penrynin äidin mielensairautta kuvattiin. Kirjan loppu oli aivan absurdi.

Hyvä puoli tässä oli, että kirja oli lyhyt ja hyvin nopealukuinen. Nautin jopa sen lukemisesta ehkä jopa ensimmäisen sadan sivun verran. Sitten... ei. Edelleenkin ihmettelen mihin tuo kaikki ylistys perustuu... 

Jatko-osille sanon ei kiitos.

-

♥♥

Angelfall (Penryn and the End of Days #1)

Susan Ee

2012

Skyscape

282 s.

nina lacour; we are okay

Wow.

We Are Okay on kaunis kirja. Se on kirja, joka koskettaa. Kirja, jota en voinut laskea käsistäni. Kirja, jonka sivut kääntyivät kuin itsestään. Kirja, jonka luin melkein yhdeltä istumalta.

We Are Okay on tarina Marinista, joka on paennut menneisyyttään toiselle puolelle maata (Yhdysvallat). Emme tiedä mitä on tapahtunut. Marin on jopa katkaissut  välinsä parhaaseen ystäväänsä, Mabeliin. Mutta Mabel on tulossa vierailulle, ja pian meille alkaa selvitä, mitä oikein tapahtui.

Joissakin kirjoissa aikahyppely ei toimi. Se hämmentää lukijan, pirstaloi tarinan. Omalle äidilleni tällaisten kirjojen lukeminen on vaikeaa. We Are Okayssa seikka ei häirinnyt. Nämä kaksi aikajanaa kulkivat kuin kaksi erillistä tarinaa. Toisessa kohtaamme yksinäisen Marinin, joka pyristelee jättääkseen kipeän menneisyyden taakseen. Toisessa tarinassa kohtaamme iloisemman Marinin, joka asuu rantatalossa vaarinsa kanssa. Silti - tämänkään Marinin elämä ei ole täydellistä. Hän ei tiedä mitään äidistään, joka kuoli Marinin ollessa pieni. Mitä Marinille tapahtui? Kysymys sykki mielessäni, mutta koskaan en turhautunut kirjaan. Kirja paljasti tarpeeksi juuri sopivassa tahdissa.

Kirjoissa, joissa teemana on juuri tällainen salaisuuden paljastuminen, jotka leikittelevät kysymyksellä "Mitä oikein tapahtui?", on yksi ongelma. Koska ne tuppaavat käsittelemään herkkiä aiheita, liikutaan veitsenterällä. Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että esimerkiksi seksualisuutta tai hyväksikäyttöä käytetään "shokeeravana pajastuksena". Onneksi tämä kirja ei lähtenyt tuolle linjalle. 

Selasin hieman tästä kirjasta tehtyjä arvosteluja. Jotkut väittivät kirjaa tylsäksi. Se on totta, että kirja ei ole mikään kutkuttavin, vaikka salaisuus siinä hitaasti paljastuukin. Minä kuitenkin rakastuin LaCourin tekstiin jo ensisivuilla. Harmikseni LaCourin muut teokset eivät oikein minua kiinnostaneet. Tämä kuitenkin kolahti minuun ja kovaa. 

No one will know if you stay in bed all day. No one will know if you wear the same sweatpants for the entire month, if you eat every meal in front of television shows and use T-shirts as napkins. Go ahead and listen to that same song on repeat until its sound turns to nothing and you sleep the winter away. (s. 3)

Vuoden 2018 ensimmäinen viiden tähden kirja!! Oikeastaan ensimmäinen viiden tähden kirja tässä uudessa blogissa, vaikka parille muulle kirjalle olen Goodreadsin puolella antanut viisiä tähteä, ovat ne täällä olleet neljän ja puolen tähden kirjoja.

-

♥♥♥♥♥

We Are Okay

Nina LaCour

2017

Dutton Books

234 s.

stephen king; the dead zone

Yksi vuoden 2018 epävirallisista projekteistani lukemisen saralla on lukea hyllyssäni pölyttyviä Stephen Kingin teoksia, joita on kertynyt jo muutamia. Koska The Dead Zone oli pölyttynyt hyllyssä pisimpään, sai se kunnian olla ensimmäinen.

Kingiä en ehkä voisi kutsua luottokirjailijaksi, mutta hän on niitä kirjailijoita, jonka teoksia palaan aina lukemaan. Onhan hän kirjoittanut lempikirjani (ainakin siis yhden niistä...). Kaikki herran teokset eivät tietenkään kiinnosta yhtä paljoa, ja The Dead Zone kuului tuohon ryhmään. Tuskin olisin tähän tarttunut, mutta tämä maksoi vain pahasen euron kirpputorilla (hintalappu on yhä takakannessa), ja koska haluan Kingin teoksia kerätä, joten kohtalo saattoi minut ja kirjan yhteen.

The Dead Zone on tarina tavanomaisesta miehestä, jolla on mitä tavanomaisin nimi - John Smith. Johnny joutuu auto-onnettumuuteen, josta seuraa loukkaantuminen ja vuosien kooma. Kun Johnny herää, hän on muuttunut. Hänestä on tullut selvännäkijä. Kauhun mestarina tunnettu King ei kirjoita tällä(kään) kertaa kauhua. The Dead Zone on psykologinen trilleri, höystettynä yliluonnollisilla elementeillä. 

Pidin kirjan ensimmäisestä osasta paljon. Kirjan parasta antia oli keskivaiheille sijoittuva murhaajajahti. Kun sen kliimaksi saavutettiin, kirja hieman lässähti. Kirjan loppuosa kului Johnnyn lähtiessä estämään erästä poliitikkoa nousemasta valtaan, sillä hän oli nähnyt kamalan tulevaisuuden. Se ei kuitenkaan harmikseni oikein kiinnostanut minua. Tästä osuudesta tuli jotenkin väistämättä mieleen joulukuussa lukemani 11.22.63. Kaikuja oli havaittavissa. Lieneekö tämä sitten sitä 'menneisyyden harmoniaa', josta 11.22.63:ssa puhuttiin.

Muutamia ajatuksia kirja herätti. Se on aina hyvä asia. Pohdin jälleen, miksi uskonnollisena miehenä King kirjoittaa jälleen kristinuskon niin kiihkoilevassa ja negatiivisessa sävyssä? Mikäköhän tässä on taustalla? Muita vastaavia tapauksia voi nähdä kirjassa Carrie ja novellissa Maissilapset. The Dead Zonessa Johnnyn äiti kuvataan hysteerisenä fundamentalistina, joka liikkuu jo hulluuden rajalla. King kuvaa myös lapsuuden katoamista aina yhtä kipeästi ja osuvasti. Näin Johnny pohtii tarkkailessaan joulukuusenkoristeita, jotka ovat kuuseen ripustettu lapsuudesta asti:

--it seemed would be better, more merciful, if you lost touch with even these last vestiges of childhood. You could never discover the books that had first turned you on in quite the same way. The lucky coin had not protected you from any of the ordinary whips and scorns and scrapes of ordinary life. And when you looked at the ornaments you remembered that there had once been a mother in the place to direct the tree-trimming operation, always ready and willing to piss you off by saying 'a little higher' or 'a little lower' or 'I  think you've got too much tinsel on that left side, dear.' You looked at the ornaments and remembered that just the two of you had been around to put them up this year, just the two of you because your mother went crazy and then she died, but the fragile Christmas tree ornaments were still here, still hanging around to decorate another tree taken from the small back woodlot and didn't thay say more people committed suicide around Christmas than at any other time of the year? By God, it was no wonder. (s. 254)

Hieman pitkä lainaus.

Koska opiskelen kääntämistä, minua luonnollisesti kiinnostaa myös käännetty versio tästä kirjasta. Tämä on käännetty nimellä Kosketus. Mietin ennen lukemista, mikä mahtoi olla syynä The Dead Zonen muuttumissa Kosketukseksi. Mutta kirjan edetessä se minulle valkeni. Johnny lukee ihmisiä koskettamalla heitä. Ihmiset jopa alkavat vieroksua hänen kosketustaan:

Eileen Magown. A nice woman, he thought randomly. A nice friendly woman, at least until I told her that her house was burning down. After that she had become distant and awkward. She had thanked him, sure, but - had she ever touched him after that? Johnny didn't think so. And it would be the same with Bannerman when this thing was over. Too bad. Like Eileen, he was a fine man. But people get very nervous around people who can just touch things and know all about them. (s. 285)

Loppujen lopuksi pidän The Dead Zonea ihan mielenkiintoisena lukukokemuksena, vaikka kolmasosa siitä ei oikein minua viihdyttänyt. Tämänkään teoksen loppua en osannut arvata. 

-

♥♥♥½

The Dead Zone

Stephen King

1979

Futura

467 s.

marie rutkoski; the winner's kiss

Tästä Marie Rutkoskin sarjasta olen kirjoittanut ennenkin, ja nyt pelkään että jankkaan samoja asioita kun edellisen osan arvostelussa, mutta katsotaan...

The Winner's Trilogya voisin nyt, kun koko sarja on pulkassa, luonnehtia jopa lemppari young adult -fantasiatrilogiaksi. Tosin en ole varma voiko tässä tapauksessa termiä "fantasia" käyttää? Itse olen mieltänyt fantasian taikuuteen ja yliluonnolisuuten liittyväksi, mutta tässä erikoista on vain sijoittuminen vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa mitään yliluonnollista ei oikeastaan ole. Fantasiana tästä kuitenkin puhutaan.

Erinomainen päätösosa tälle sarjalle. Mielestäni tässä trilogiassa kaikki osat ovat tasavahvoja, olen nauttinut jokaisesta yhtä paljon. Se on vain hyvä asia, merkki siitä että sarja toimii kokonaisuutena. The Winner's Kiss oli sopiva paketti romantiikkaa, juonta, toimintaa ja tunnemyrskyä. Kirjahan alkaa siitä, kun päähenkilö Kestrel kamppailee vankileirillä, jossa hänet huumataan ja jossa hän alkaa pikkuhiljaa menettää itseään. Varsinkin alku kirjassa oli vahva, tosin olin odottanut, että Kestrel olisi viettänyt leirillä isomman osan kirjasta, mutta hänet pelastettiinkin aika äkkiä.

Kestrelin ja Arinin romanssi puhkesi kunnolla kukkaan. He ovat hyvin kirjoitettu pari, ja pidin erityisesti heidän välisistä kohtauksistaan. Kirja keskittyykin lähinnä näihin kahteen hahmoon, heidän lisäksi eniten näemme Dacranin Prinssi Rosharia. Olisin halunnut enemmän sivuhahmoja, esimerksi Prinssi Verex vain vilahti kirjassa, ja olisin halunnut tietää Rishasta enemmän, sekä Kestrelin ja Jessin sopivan välinsä. Tämän kirjan myötä kuitenkin sain paremman otteen Arinin hahmosta, joka oli jostain syystä jäänyt minulle etäisemmäksi kuin Kestrel.

Välillä kirjassa oli laahaavia kohtia, mutta muuten juoni kulki joutuisasti, ja nautin muutamasta käänteestä. Rutkoskin teksti on ihanaa luettavaa, tosin yhdestä hänen keinostaan en oikein pitänyt. Nimittäin varsinkin kirjan loppupuolella hän vaihtaa Kestrelin ja Arinin näkökulmia turhan tiuhaan, esim. muutama lause Kestrelin näkökulmasta, sitten Arin jne. Tämä on tietenkin tehokeino joka tuo tarinaan intensiivisyyttä, mutta sitä käytettiin liikaa jolloin siihen turtui ja se muuttui turhaksi hyppimiseksi.

-

♥♥♥♥

The Winner's Kiss (The Winner's Trilogy #3)

Marie Rutkoski

2016

Square Fish

484 s.

stephen king; 11.22.63

Stephen King on lempikirjailijoitani, vaikka olen monesti sanonut, että suhteeni Kingiin on viha-rakkausluonteinen - nautin kirjalijan kirjoitustyylistä, mutta Kingin teokset tuntuvat vievän minulta tuhottomasti aikaa, mene ja tiedä. Yksi lempikirjoistani on Stephen Kingin Se. 

Viimeisimmät seikkailuni Kingin parissa ovat olleet novellikokoelmia -  Yön äänet, Sydänyö, Pedon sydän... joista kaksi viimeisintä eivät oikein vakuuttaneet. Pidin Kingistä taukoa, vaikka herran teoksia kirjahyllyni pursuaa (koska näitä löytää eurolla ja parilla paljon kirppiksiltä - jopa englanniksi!). 11.22.63:n luettuani voin sanoa, että se on Sen jälkeen lempi King-kirjani, jonka olen lukenut.

Lyhyesti: englanninopettaja Jake Epping lähtee ystävänsä suostuttelemana matkalle menneisyyteen - vuoteen 1958 - tähtäimessä estää John F. Kennedyn murha. Jake - joka käyttää salanimeä George Amberson - kokeekin aikamoisen seikkailun, josta lukijana nautin täysin siemauksin.

Kirjan parasta antia oli itse asiassa sen alku. Tässä voin olla hieman puolueellinen, sillä kirjan alkupuolella Jake seikkailee eräänlaisella sivumissiolla Derryn pikkukaupungissa - tuttu myös lempiromaanistani Se. Jopa tapahtuma-aika on sama (1958), ja esiintyvätpä 11.22.63:ssa Se-kirjasta tutut Richie ja Beverly. Myös koko Derry-juoni - jossa Jake estää tuttuvansa perheen murhan - on mielestäni kirjan mielenkiintoisin. Myöhemmin Jake matkaa Texasiin, jossa hän kotiutuu paljon miellyttävämpään pikkukaupunkiin nimeltä Jodie, lähellä Dallasia, Kennedyn murhan näyttämöä. Jodiesta hän saa töitä ja ystäviä. Hän myös rakastuu - vaikka hänen olisi parempi olla kiintymättä kehenkään.

Itse asiassa kirjan puuduttavimmat osuudet olivat, kun Jake vakoilee Lee Harvey Oswaldia - Kennedyn murhaajaa. Vaikka kyllä siitäkin lumoutui. Kirjan lopun lähestyessä jännitys tiivistyi - onnistuuko Jake? Kingistä kun ei koskaan tiedä, niin yllättävät loput hän yleensä kirjoihinsa kynäilee. Näin kävi myös tällä kertaa. En voi sanoa, että loppu miellytti minua (ehkä heitin kirjan huoneen halki jossakin vaiheessa, ehkä en...), mutta ymmärsin kyllä miksi King lopetti kirjan näin.

Pakko mainita kirjasta vielä yksityiskohta, josta pidin, ja jota Jake pohti useaan otteenseen - menneisyyden harmonia. Kirjassa oli paljon rinnastuksia, joita en lähde listaamaan, niin paljon niitä oli (esim. toistuvat nimet tai samankaltaiset nimet, samankaltaiset tapahtumat). Se oli suorastaan aavemaista, ja aiheutti kylmiä väreitä. Kinghän tunnetaan kauhukirjailijana. 11.22.63 ei ole kauhukirja, mutta Kingin tyyli ja tunnelma siitä ei puuttunut.

Tästä on olemassa TV-sarjakin. Katsoin kaksi ensimmäistä jaksoa, eikä se oikein vakuuttanut. Kirjan tunnelma ei ollut kohdallaan, ja liian monia asioita oli muutettu. James Franco oli kyllä hyvä valinta Jaken roolin. Tiesein tämän kyllä etukäteen, ja kuvittelin Jaken kirjaa lukiessani Francon näköiseksi, heh. 

-

♥♥♥♥½

11.22.63

Stephen King

2011

Hodder & Stoughton

734 s.

donna tartt; the secret history

The Secret History on Donna Tarttin kirjoittama, kenties jo kulttiklassikoksi muodostunut teos. Kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun nuori opiskelija Richard Papen päättää vaihtaa yliopistoa. Hän lähtee Kalifornista Vermontiin, vaihtaen lääketieteestä kirjallisuuteen. Uudessa yliopistossaan, Hampdenissa, Richard toivoo jatkavansa myös muinaiskreikan opiskelua, mutta valitettavasti opettaja ei huoli uusia oppilaita. Richard kuitenkin tutustuu kreikan opiskelijoihin, ja pian huomaa olevansa osa tätä mielenkiintoista viiden hengen joukkoa. Pian vyyhti alkaa purkauta, ja Richard oppii uusista ystävistään uutta, yllättävää ja karmivaa.

The Secret History on vangitseva teos. Tarttin kerronta lumoaa ja kirja on täynnä yksityiskohtia, joita suorastaan ahmii. Rakastan kirjassa kaikkea - hahmoja, juonta, miljöötä, teemoja, kieltä... Yksi kirjan jujuista kuitenkin piilee nimenomaan kertojassa; Richard ja lukija ovat samalla viivalla, janoten tietää lisää muista hahmoista. Toisaalta Richardiin kertojana ei voi luottaa, hänen päätelmiään jää epäilemään. Pidin Richardin ajatusmaailmasta. Hän kertoo tarinaa takautuvasti, kirja esimerkiksi paljastaa erään ystävän murhan tapahtuvan jo ensimmäisillä sivuilla. Välillä Richard palauttaa lukijan nykyhetkeen, muistuttaen että kaikki on jo mennyttä ja muuttumatonta, esimerksi vain huomauttamalla, että hänellä on yhä Bunnyn postikortti tallella tai että Francisin äiti lähettää hänelle yhä joulukortteja.

Tarttin teoksessa on hyvin vahvat hahmot. Ketään heistä ei voisi oikeastaan kutsua hyväksi ihmiseksi - ja niin on tarkoituskin. Hahmojen rosoisuus viehättää, ja heistä janoaa tietää lisää. Valitettavasti uusien ystävien tiivis piiri ei aukea Richardille helposti, kuukausienkin jälkeen hän on yhä ulkopuolinen. Yksi kirjan hienouksista on se, että Richardin oppiessa uusia puolia ystävistään lukija alkaa nähdä heidät uudessa valossa. Richard ihannoi muita kreikan opiskelijoita, jo ennen heihin tutustumistaan hän oli lumoutunut heistä, lumoten samalla lukijan. Mutta moni kakku on päältä kaunis. Hahmojen dynamiikka toimii hyvin.

Kirja kulkee hitaasti, mutta vangitsee nopeasti ja pysäyttämättömästi. Kirja on jaettu kahteen osaan, joista se ensimmäinen on mielestäni parasta antia. Murhaan johtavat tapahtumat olivat ehdottomasti kiehtovampaa luettavaa kuin sen jälkimaininki. Mutta ei toinen puolisko yhtään huono ollut, mutta selkeästi heikompi. Kirjan heikkoutena voisin mainita, että Tartt pitkitti loppua ehkä liikaa, ja sitten, yhtäkillisesti kuin olisi huvennut ideoista, vain lopetti kirjan. Mutta annettanee se anteeksi, sillä muuten kirja oli loistava.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja lempikirjojani joita luin tänä vuonna. Omistan tästä kirjasta tuon 25-vuotis juhlaversion, ja se on tajuttoman elegantti ja kaunis yksinkertaisuudessaan! Minä pidän muuten myös kovasti tämän kirjan suomenkielisen version nimestä, Jumalat juhlivat öisin. Kuinka kaunis, ja osuvakin! 'Salainen historia' tms. ei olisi kuulostanut yhtä hyvältä.

-

♥♥♥♥½

The Secret History

Donna Tartt

1992

Penguin Books

629 s.

cassandra clare, et al; tales from the shadowhunter academy

Tales from the Shadowhunter Academy on osa Cassandra Claren kynäilemää The Shadowhunter Chronicles -sarjaa, jonka ehkä tunnetuin osa on kuusiosainen The Mortal Instruments, josta on olemassa niin elokuva kuin tv-sarjakin. 

Tales from the Shadowhunter Academy on novellikokoelma, jossa seurataan TMI-sarjasta tutun Simon Lewisin seikkailuja varjonmetsästäjien koulussa. Simonhan TMI:n päähenkilön, Claryn, paras ystävä, joka ehti olla vampyyrikin hetken aikaa. Nyt Simonilla on kuitenkin muut seikkailut edessä. Clare on kirjoittanut teoksen yhteystyössä Sarah Rees Brennanin, Maureen Johnsonin ja Robin  Wassermanin kanssa.

Itse asiassa Simonin kamppailut soveltua varjonmetsästäjän elämään toimivat näissä novelleissa "kehystarinana". Novelleista tulee hieman mieleen klassikkoteos Decamerone, jota myös ensimmäisenä novelliteoksena pidetään, ei temaattisesti, vaan siinä mielessä että tässä kerrotaan juonellisia tarinoita kehystarinan puitteissa. 

Pidin teoksesta, näin lyhyesti tiivistettynä. Ehkä osuudet, jossa kerrotaan vain Simonista eivät olleet kirjan parasta antia. Simon on hahmona kyllä mielenkiintoinen, Simonin ja Isabellen romanssi on suosikkejani, mutta olin paljon kiinnostuneempi novellien tarjoamista erillisistä tarinoista. Kirjassa esiintyy hahmoja Claren kaikista sarjoista. Tavallaan tämä teos toimii hyvänä siltana The Mortal Instruments ja The Dark Artifices -sarjojen välillä.

Jotkin novellit olivat heikompia kuin toiset. Omat suosikkinovellini olivat:

• The Whitechapel Fiend, jossa oli hyvä juoni, ja olinkin kaivannut The Infernal Devices -hahmoja. 
• Nothing But Shadows, jossa päästiin kurkistamaan tulevan The Last Hours -sarjan hahmoihin. Haluan jo tietää lisää Matthew Fairchildista! Tämä nousi ehkä ykkössuosikiksi.
• The Evil We Love, jonka moni on itse asiassa maininnut vähiten suosikikseen. Mielestäni novelli kuitenkin toi syvyyttä Robert Lightwoodin hahmoon, ja minua on aina kiehtonut Valentinen pahamaineinen circle, vaikkei Valentine itse hahmona.
• Born to Endless Night, jonka olin lukenut lukuisasti jo ennen näitä muita novelleja. Niin suloinen!

-

♥♥♥♥

Tales from the Shadowhunter Academy

Cassandra Clare, Sarah Rees Brennan, Maureen Johnson ja Robin Wasserman

2016

Walker Books

651 s.

marie rutkoski; the winner's crime

The Winner's Trilogy alkoi osalla The Winner's Curse, josta tämä kirja nyt jatkaa. Pieni tiivistelmä, minkälaisesta tarinasta on kyse: ylhäinen kenraalin tytär, Kestrel, ostaa hetken mielijohteesta huutokaupassa orjan, Arinin. Tästä seuraavasta tapahtumaketjusta kertoo The Winner's Curse. Tarina sijoittuu fiktiiviseen maailmaan, jossa yksi valtakunta, Valoria, on valloittanut ja orjuuttanut toisen, Herranin. Sarja seuraa valtakamppailua, jonka keskiössä ovat Kestrel ja Arin,

The Winner's Curse oli minulle hyvin positiivinen yllätys ja kirja vei mukanaan, joten luonnollisesti tahdoin jatkaa sarjan lukemista. Nyt tuli siis tarttua tähän seuraavaan osaan, eikä sekään tuottanut pettymystä. Tarina pääsi syventymään ja odotan nyt mielenkiinnolla miten Rutkoski päättää sarjansa. Yritän hieman viivytellä seuraavan osan aloittamista, ettei tämä sarja olisi ihan vielä ohi.

Yksi osatekijä, joka on syynä siihen että pidän näistä kirjoista, on se että nämä ovat niin kauniisti kirjoitettuja. Metaforista kieltä, ja hieman runollisia lauseita joita on nautinnollista lukea - siis erittäin kaunista ja herkkää tekstiä, ja myös yksinkertaista, muttei liian. Pidän myös taitavasti punotusta juonesta joka viihdyttää ja pitää lukijan otteessaan. 

Kirja ei hahmojen kannalta ole vahvimmillaan, sillä Kestreliä ja Arinia lukuun ottamatta ne eivät ole kovinkaan mieleenpainuvia, tosin parannusta ensimmäiseen kirjaan on. Pidin kyllä sivuhahmoista, erityisesti prinssi Verexistä. Parhaiten kehitetty hahmo on ehdottomasti Kestrel - voisin sanoa, että hän on jo yksi suosikki päähenkilöistäni tämän genren parissa. Kestrelillä on niin selkeästi voimakkuutensa ja heikkoutensa. Hän on hyvin realistisesti kirjoitettu hahmo. Arinista pidän myös, mutta Kestrel erottuu edukseen, nautin ehdottomasti hänen luvuistaan eniten.

Pidin myös Kestrelin ja Arinin suhteesta. Se oli jo ensimmäisessä kirjassa romanttissävytteinen, ja tämä kirja jatkoi samoissa merkeissä, mutta suhde ei edennyt liian nopeasti. Suhde on hyvin monitasoinen, täynnä monenlaisia tunteita. Pidin siitä, ettei se noussut missään vaiheessa tarinan pääelementiksi, vaan hahmot saivat kasvaa myös itsekseen, ja suurimman osan ajasta Kestrel ja Arin viettivät omillaan - mikä teki heidän kohtaamisista lukemisen kutkuttavammaksi.

Kirjan toinen miinuspuoli heikomman hahmokaarrin lisäksi on se että loppua kohti se alkoi laahaamaan. Ihan loppuun olin tyytyväinen, ja kirja jäi herkulliseen kohtaan, mutta keskivaiheen jälkeen oli hieman tylsempi vaihe jolloin olin tippua kärryiltä. Lukukokemuksena kuitenkin oiken nautinnollinen ja viihdyttävä kirja. 

-

♥♥♥♥

The Winner's Curse (The Winner's Trilogy #2)

Marie Rutkoski

2015

Square Fish

402 s.