alice oseman; radio silence

Radio Silence kertoo Frances Janvierista, etiopialais-brittiläisestä tytöstä. Hän on koulunsa parhaita oppilaita, ja vapaa ajallaan hän kuuntelee mielellään Universe City -nimistä podcastia sekä piirtää siitä fanitaidetta. Francesin elämä heilahtaa uusille raiteille kun ensin Universe Cityn tekijä ottaa häneen yhteyttä, ja pian Frances saa puolivahingossa selville, että kyseessä on Aled, hänen entisen ystävänsä Carysin veli. Carys on karannut kotoaan, ja siihen liitty mysteeri - aiheuttiko Frances Carysin karkaamisen?

Radio Silence on mukaansatempaava nuortenkirjallisuutta. Se on ajan hermolla; ottaa kantaa, pohdiskelee, käsittelee tärkeitä teemoja. Mikä tässä kirjassa oli erityisen virkistävää: tytön ja pojan välinen ystävyys sekä fanikulttuurin realistinen kuvaus. Vaikka pidin kirjasta, se ei ollut täydellinen. Siinä näkyi haparoiva ote, ikään kuin Oseman vielä etsisi itseään kirjoittajana, mutta hän onkin nuori, vasta n. 23-vuotias. Kirjaa oli kuitenkin mielekästä lukea, sivut kääntyivät, ja niin edelleen. Siinä oli taianomaisiakin hetkiä, mutta välillä kirja lässähti kuin pannukakku.

Francesin hahmo oli yksi ongelma. Kyllä, pidin hänestä, mutta välillä tuntui että hänen persoonansa oli vain Universe Cityn ihannoiminen sekä koulussa pärjääminen. Kun kesken kirjan vasta sain tietää, että Frances tahtoo opiskella kirjallisuutta, oli se hämmentävää, koska tähän suuntaan ei ollut vihjattu. Tosin, Frances itsekin epäröi valintaansa joten se saattoi olla tarkoituksellista. Minun vaikeia kuvailla Francesia ihmisenä, koska tuntui että koko kirjan hän oli vain joko Universe City tai Aled Aled Aled...

Frances ja Aled - on positiivista, ettei heidän välillään ollut mitään romanttista. Heidän dynamiikkansa ystävinä oli sinänsä mielenkiintoista ja kyllä, sen tekeminen romanttiseksi olisi pilannut kirjan, mutta välillä tuntui että Aled oli Francesille eräänlainen Manic Dream Pixie Boy. Minusta meinaan tuntuu, että sain tietää Aledista vain sen millaiseksi Frances hänet mielsi. Hänestä oli vaikea muodostaa kiinteää kuvaa. Välillä myös tuntui, että Francesin suhtautuminen Alediin oli hieman epätervettä, ikään kuin Aled olisi vain hänen ja hänen täytyisi olla sellainen joksi Frances hänet mieltää. En tiedä oliko Oseman kirjoittanut tarkoituksella näin, vai onko tämä vain oma mielikuvani.

Francesin näkökulma rajasi kirjasta paljon potentiaalia pois, nimenomaan juuri Aledia koskien. Aledin perhetilanne - emotionaalisesti manipuloiva äiti sekä kadonnut sisko - jäi hieman taka-alalle, enkä saanut kaikkia vastauksia. Kirjan mysteeri, tuo Aledin sisaren katoaminen, oli myös hieman antiklimaattinen selvittyään. 

Radio Silence vioistaan huolimatta oli tutustumisen arvoinen teos, ja tahdon ehdottomasti lukea Osemanin seuraavaa tuotantoa ja nähdä kuinka hän kehittyy.

"Sometimes I think if nobody spoke to me, I'd never speak again."  (s. 104) 

-

♥♥♥½

Radio Silence

Alice Oseman

2016

Harper Collins

403 s.

donna tartt; the secret history

The Secret History on Donna Tarttin kirjoittama, kenties jo kulttiklassikoksi muodostunut teos. Kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun nuori opiskelija Richard Papen päättää vaihtaa yliopistoa. Hän lähtee Kalifornista Vermontiin, vaihtaen lääketieteestä kirjallisuuteen. Uudessa yliopistossaan, Hampdenissa, Richard toivoo jatkavansa myös muinaiskreikan opiskelua, mutta valitettavasti opettaja ei huoli uusia oppilaita. Richard kuitenkin tutustuu kreikan opiskelijoihin, ja pian huomaa olevansa osa tätä mielenkiintoista viiden hengen joukkoa. Pian vyyhti alkaa purkauta, ja Richard oppii uusista ystävistään uutta, yllättävää ja karmivaa.

The Secret History on vangitseva teos. Tarttin kerronta lumoaa ja kirja on täynnä yksityiskohtia, joita suorastaan ahmii. Rakastan kirjassa kaikkea - hahmoja, juonta, miljöötä, teemoja, kieltä... Yksi kirjan jujuista kuitenkin piilee nimenomaan kertojassa; Richard ja lukija ovat samalla viivalla, janoten tietää lisää muista hahmoista. Toisaalta Richardiin kertojana ei voi luottaa, hänen päätelmiään jää epäilemään. Pidin Richardin ajatusmaailmasta. Hän kertoo tarinaa takautuvasti, kirja esimerkiksi paljastaa erään ystävän murhan tapahtuvan jo ensimmäisillä sivuilla. Välillä Richard palauttaa lukijan nykyhetkeen, muistuttaen että kaikki on jo mennyttä ja muuttumatonta, esimerksi vain huomauttamalla, että hänellä on yhä Bunnyn postikortti tallella tai että Francisin äiti lähettää hänelle yhä joulukortteja.

Tarttin teoksessa on hyvin vahvat hahmot. Ketään heistä ei voisi oikeastaan kutsua hyväksi ihmiseksi - ja niin on tarkoituskin. Hahmojen rosoisuus viehättää, ja heistä janoaa tietää lisää. Valitettavasti uusien ystävien tiivis piiri ei aukea Richardille helposti, kuukausienkin jälkeen hän on yhä ulkopuolinen. Yksi kirjan hienouksista on se, että Richardin oppiessa uusia puolia ystävistään lukija alkaa nähdä heidät uudessa valossa. Richard ihannoi muita kreikan opiskelijoita, jo ennen heihin tutustumistaan hän oli lumoutunut heistä, lumoten samalla lukijan. Mutta moni kakku on päältä kaunis. Hahmojen dynamiikka toimii hyvin.

Kirja kulkee hitaasti, mutta vangitsee nopeasti ja pysäyttämättömästi. Kirja on jaettu kahteen osaan, joista se ensimmäinen on mielestäni parasta antia. Murhaan johtavat tapahtumat olivat ehdottomasti kiehtovampaa luettavaa kuin sen jälkimaininki. Mutta ei toinen puolisko yhtään huono ollut, mutta selkeästi heikompi. Kirjan heikkoutena voisin mainita, että Tartt pitkitti loppua ehkä liikaa, ja sitten, yhtäkillisesti kuin olisi huvennut ideoista, vain lopetti kirjan. Mutta annettanee se anteeksi, sillä muuten kirja oli loistava.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja lempikirjojani joita luin tänä vuonna. Omistan tästä kirjasta tuon 25-vuotis juhlaversion, ja se on tajuttoman elegantti ja kaunis yksinkertaisuudessaan! Minä pidän muuten myös kovasti tämän kirjan suomenkielisen version nimestä, Jumalat juhlivat öisin. Kuinka kaunis, ja osuvakin! 'Salainen historia' tms. ei olisi kuulostanut yhtä hyvältä.

-

♥♥♥♥½

The Secret History

Donna Tartt

1992

Penguin Books

629 s.