alice oseman; radio silence

Radio Silence kertoo Frances Janvierista, etiopialais-brittiläisestä tytöstä. Hän on koulunsa parhaita oppilaita, ja vapaa ajallaan hän kuuntelee mielellään Universe City -nimistä podcastia sekä piirtää siitä fanitaidetta. Francesin elämä heilahtaa uusille raiteille kun ensin Universe Cityn tekijä ottaa häneen yhteyttä, ja pian Frances saa puolivahingossa selville, että kyseessä on Aled, hänen entisen ystävänsä Carysin veli. Carys on karannut kotoaan, ja siihen liitty mysteeri - aiheuttiko Frances Carysin karkaamisen?

Radio Silence on mukaansatempaava nuortenkirjallisuutta. Se on ajan hermolla; ottaa kantaa, pohdiskelee, käsittelee tärkeitä teemoja. Mikä tässä kirjassa oli erityisen virkistävää: tytön ja pojan välinen ystävyys sekä fanikulttuurin realistinen kuvaus. Vaikka pidin kirjasta, se ei ollut täydellinen. Siinä näkyi haparoiva ote, ikään kuin Oseman vielä etsisi itseään kirjoittajana, mutta hän onkin nuori, vasta n. 23-vuotias. Kirjaa oli kuitenkin mielekästä lukea, sivut kääntyivät, ja niin edelleen. Siinä oli taianomaisiakin hetkiä, mutta välillä kirja lässähti kuin pannukakku.

Francesin hahmo oli yksi ongelma. Kyllä, pidin hänestä, mutta välillä tuntui että hänen persoonansa oli vain Universe Cityn ihannoiminen sekä koulussa pärjääminen. Kun kesken kirjan vasta sain tietää, että Frances tahtoo opiskella kirjallisuutta, oli se hämmentävää, koska tähän suuntaan ei ollut vihjattu. Tosin, Frances itsekin epäröi valintaansa joten se saattoi olla tarkoituksellista. Minun vaikeia kuvailla Francesia ihmisenä, koska tuntui että koko kirjan hän oli vain joko Universe City tai Aled Aled Aled...

Frances ja Aled - on positiivista, ettei heidän välillään ollut mitään romanttista. Heidän dynamiikkansa ystävinä oli sinänsä mielenkiintoista ja kyllä, sen tekeminen romanttiseksi olisi pilannut kirjan, mutta välillä tuntui että Aled oli Francesille eräänlainen Manic Dream Pixie Boy. Minusta meinaan tuntuu, että sain tietää Aledista vain sen millaiseksi Frances hänet mielsi. Hänestä oli vaikea muodostaa kiinteää kuvaa. Välillä myös tuntui, että Francesin suhtautuminen Alediin oli hieman epätervettä, ikään kuin Aled olisi vain hänen ja hänen täytyisi olla sellainen joksi Frances hänet mieltää. En tiedä oliko Oseman kirjoittanut tarkoituksella näin, vai onko tämä vain oma mielikuvani.

Francesin näkökulma rajasi kirjasta paljon potentiaalia pois, nimenomaan juuri Aledia koskien. Aledin perhetilanne - emotionaalisesti manipuloiva äiti sekä kadonnut sisko - jäi hieman taka-alalle, enkä saanut kaikkia vastauksia. Kirjan mysteeri, tuo Aledin sisaren katoaminen, oli myös hieman antiklimaattinen selvittyään. 

Radio Silence vioistaan huolimatta oli tutustumisen arvoinen teos, ja tahdon ehdottomasti lukea Osemanin seuraavaa tuotantoa ja nähdä kuinka hän kehittyy.

"Sometimes I think if nobody spoke to me, I'd never speak again."  (s. 104) 

-

♥♥♥½

Radio Silence

Alice Oseman

2016

Harper Collins

403 s.

miniarvioita; let it snow + always and forever, lara jean

Let It Snow

John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle

2008

Penguin Books

354 s.

♥♥♥

Tätä kirjaa tuli luettua tuskallisen pitkään - luin ensimmäisen novellin jo keväällä, ja palasin sitten uudelleen kirjan pariin joulun alla. Olin tämän teoksen itseasiassa saanut lahjaksi joko jouluna tai syntymäpäivänä (kun on synttärit heti joulun jälkeen, on hankala muistaa), mutta lukeminen oli jäänyt.

Ensimmäinen novelli - The Jubilee  Express (Maureen Johnson) - oli ihan ok, ei mitenkään erityinen, muttei erityisen huonokaan. Toisesta, John Greenin kirjoittamasta, novellista en muista oikein mitään enkä siitä hirveästi pitänytkään. Lauren Myracle päätti teoksen kuitenkin hyvin, ja hänen novellinsa oli ehkä sitten se suosikkini. Se toi myös hyvin kaikki hahmot lopulta yhteen.

Ei mikään mieleenpainuva kokoelma, mutta ihan mukava välipalakirja, ja toimi tunnelmanluojana jouluun vaikken jouluihmisiä olekaan.

Always and Forever, Lara Jean (To All the Boys I've Loved Before #3)

Jenny Han

2017

Scholastic

325 s.

♥♥♥½

Muutama sananen tästä Jenny Hanin To All the Boys I've Loved Before -trilogian päätösosasta. 

Edelleenkin pidän kyllä tuota ensimmäistä osaa parhainpana, mutta kyllä tämä päätösosa päihitti edellisen osan (P.S. I Still Love You). Jos tätä sarjaa kokonaisuutena mietin, pidin siitä kyllä oikein paljon. Sopivan keveää, romanttista "höttöä", jota luki näin välipalana ja ihan tosissaankin, sillä kyllä nässäkin oltiin tärkeiden kysymysten äärellä, kuten tulevaisuuden ja ihmissuhteiden.

Tässä päätösosassa oli kyllä Lara Jeanin ja Peterin suhde parhaimmillaan ♥. Tykkään heistä siis parina, edellisissä kirjoissa heidän suhteensa oli paljon levottomampi, mutta tässä kirjassa nähtiin enemmän vakautta, vaikka eivät he ongelmilta välttyneet. Mikä on vain plussaa, ja realistista. Näissä kirjoissa oli muutenkin vahvana tuo realismi, ja paljon samaistuttavaa jos sitä lähtee hakemaan. Esimerkiksi Lara Jean ei päässyt sinne yliopistoon minne kaikista eniten halusi. Näin käy varmasti monelle.

Kyllä tuli hieman haikea fiilis kun on tämä(kin) sarja nyt paketissa, ja Lara Jeanille täytyi jättää hyvästit. Hänen tulevaisuutensa näytti kuitenkin valoisalta ja ihan hyvällä mielellä tämän sarjan päätin. Suosittelen näitä kirjoja, jos haluaa lukea jotain kevyttä ja romanttista, mutta kaipaa jotain "asiaakin". Hyvin nopealukuisia kirjoja, vaikkei täydellisiä, niin viihdyttäviä. Sanoisin tätä young adult chick litiksi.

miniarvioita: george + if i was your girl

George

Alex Gino

2015

Scholastic

215 s.

♥♥♥♥

Luin tässä taannoin kaksi kirjaa transsukupuolisuudesta. Ensimmäinen niistä oli Alex Ginon George. 

George on lastenkirja. En ole lukenut lastenkirjoja pitkään aikaan, viimeksi taisin olla yläasteella. Tämä kirja olikin hyvin helppolukuinen ja lyhyt; isoa ja harvaa tekstiä, vain noin 200 sivua. Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja pidin siitä kovasti. Yllätyin, että päädyin nauttimaan lastenkirjasta näinkin paljon.

George on tarina tytöstä jonka kaikki näkevät poikana. Se koskettava, ja tärkeä tarina, ja on niin hienoa että tämä kirja on olemassa! Alex Ginon teksti on kaunista, ja Georgen hahmo on ihana. Kirja on koskettava, ja aina kaikki ei mene niin kuin George unelmoi, mutta loppu on toiveikas. Pidin erityisesti kirjan viimeisestä luvusta.

If I Was Your Girl

Meredith Russo

2016

Usborne

293 s.

♥♥♥½

Meredith Russon If I Was Your Girlissä siirrytään nuortenkirjan tasolle. Tämäkin on tarina transsukupuolista tytöstä. Amanda muuttaa isänsä luokse aloittaakseen kaiken ikään kuin "puhtaalta pöydältä". Uudessa koulussa kukaan ei tiedä hänen salaisuuttaan, ja Amanda kamppaileekin sen kanssa pitäisikö hänen kertoa uusille ystävilleen ja poikaystävälleen menneysyydestään.

If I Was Your Girl on samalla tyypillinen nuortenkirja ja samalla ei. Amandan tarina on sellainen, mitä tyypillinen ja suosittu nuortenkirja ei yleensä käsittele, ja toivonkin, että tämä kirja näyttää esimerkkiä ja avaa mahdollisuuksia myös muiden transsukupuolisten tarinoille. Toisaalta If I Was Your Girlissä on paljon sellaista, mikä on tyypillistä nuortenkirjoille: ensirakkauden huumaa, kapinointia ynnä muuta.

Kirjailija Meredith Russo on itse transsukupuolinen nainen. Jälkisanoissaan hän avaa sitä, että Amandan tarina on ihanteellinen. Se ei  tarkoita, että tosi elämässä kaikki menisi kuten tässä kirjassa. Amanda ei kuitenkaan säästy vaikeuksilta, ja pala kyllä nousee kirjan loppupuolella kurkkuun. Avoin loppu ei oikein ollut mieleeni.

Russo kirjoittaa taidokasta ja koukuttavaa tekstiä, ja vaikkei kirja täydellinen ollutkaan, nautin siitä paljon ja olen kiitollinen, että sain tutustua ihanaan Amandaan. 

"You can have anything once you admit you deserve it." (s. 198) 

stephen king; the dead zone

Yksi vuoden 2018 epävirallisista projekteistani lukemisen saralla on lukea hyllyssäni pölyttyviä Stephen Kingin teoksia, joita on kertynyt jo muutamia. Koska The Dead Zone oli pölyttynyt hyllyssä pisimpään, sai se kunnian olla ensimmäinen.

Kingiä en ehkä voisi kutsua luottokirjailijaksi, mutta hän on niitä kirjailijoita, jonka teoksia palaan aina lukemaan. Onhan hän kirjoittanut lempikirjani (ainakin siis yhden niistä...). Kaikki herran teokset eivät tietenkään kiinnosta yhtä paljoa, ja The Dead Zone kuului tuohon ryhmään. Tuskin olisin tähän tarttunut, mutta tämä maksoi vain pahasen euron kirpputorilla (hintalappu on yhä takakannessa), ja koska haluan Kingin teoksia kerätä, joten kohtalo saattoi minut ja kirjan yhteen.

The Dead Zone on tarina tavanomaisesta miehestä, jolla on mitä tavanomaisin nimi - John Smith. Johnny joutuu auto-onnettumuuteen, josta seuraa loukkaantuminen ja vuosien kooma. Kun Johnny herää, hän on muuttunut. Hänestä on tullut selvännäkijä. Kauhun mestarina tunnettu King ei kirjoita tällä(kään) kertaa kauhua. The Dead Zone on psykologinen trilleri, höystettynä yliluonnollisilla elementeillä. 

Pidin kirjan ensimmäisestä osasta paljon. Kirjan parasta antia oli keskivaiheille sijoittuva murhaajajahti. Kun sen kliimaksi saavutettiin, kirja hieman lässähti. Kirjan loppuosa kului Johnnyn lähtiessä estämään erästä poliitikkoa nousemasta valtaan, sillä hän oli nähnyt kamalan tulevaisuuden. Se ei kuitenkaan harmikseni oikein kiinnostanut minua. Tästä osuudesta tuli jotenkin väistämättä mieleen joulukuussa lukemani 11.22.63. Kaikuja oli havaittavissa. Lieneekö tämä sitten sitä 'menneisyyden harmoniaa', josta 11.22.63:ssa puhuttiin.

Muutamia ajatuksia kirja herätti. Se on aina hyvä asia. Pohdin jälleen, miksi uskonnollisena miehenä King kirjoittaa jälleen kristinuskon niin kiihkoilevassa ja negatiivisessa sävyssä? Mikäköhän tässä on taustalla? Muita vastaavia tapauksia voi nähdä kirjassa Carrie ja novellissa Maissilapset. The Dead Zonessa Johnnyn äiti kuvataan hysteerisenä fundamentalistina, joka liikkuu jo hulluuden rajalla. King kuvaa myös lapsuuden katoamista aina yhtä kipeästi ja osuvasti. Näin Johnny pohtii tarkkailessaan joulukuusenkoristeita, jotka ovat kuuseen ripustettu lapsuudesta asti:

--it seemed would be better, more merciful, if you lost touch with even these last vestiges of childhood. You could never discover the books that had first turned you on in quite the same way. The lucky coin had not protected you from any of the ordinary whips and scorns and scrapes of ordinary life. And when you looked at the ornaments you remembered that there had once been a mother in the place to direct the tree-trimming operation, always ready and willing to piss you off by saying 'a little higher' or 'a little lower' or 'I  think you've got too much tinsel on that left side, dear.' You looked at the ornaments and remembered that just the two of you had been around to put them up this year, just the two of you because your mother went crazy and then she died, but the fragile Christmas tree ornaments were still here, still hanging around to decorate another tree taken from the small back woodlot and didn't thay say more people committed suicide around Christmas than at any other time of the year? By God, it was no wonder. (s. 254)

Hieman pitkä lainaus.

Koska opiskelen kääntämistä, minua luonnollisesti kiinnostaa myös käännetty versio tästä kirjasta. Tämä on käännetty nimellä Kosketus. Mietin ennen lukemista, mikä mahtoi olla syynä The Dead Zonen muuttumissa Kosketukseksi. Mutta kirjan edetessä se minulle valkeni. Johnny lukee ihmisiä koskettamalla heitä. Ihmiset jopa alkavat vieroksua hänen kosketustaan:

Eileen Magown. A nice woman, he thought randomly. A nice friendly woman, at least until I told her that her house was burning down. After that she had become distant and awkward. She had thanked him, sure, but - had she ever touched him after that? Johnny didn't think so. And it would be the same with Bannerman when this thing was over. Too bad. Like Eileen, he was a fine man. But people get very nervous around people who can just touch things and know all about them. (s. 285)

Loppujen lopuksi pidän The Dead Zonea ihan mielenkiintoisena lukukokemuksena, vaikka kolmasosa siitä ei oikein minua viihdyttänyt. Tämänkään teoksen loppua en osannut arvata. 

-

♥♥♥½

The Dead Zone

Stephen King

1979

Futura

467 s.