alice oseman; radio silence

Radio Silence kertoo Frances Janvierista, etiopialais-brittiläisestä tytöstä. Hän on koulunsa parhaita oppilaita, ja vapaa ajallaan hän kuuntelee mielellään Universe City -nimistä podcastia sekä piirtää siitä fanitaidetta. Francesin elämä heilahtaa uusille raiteille kun ensin Universe Cityn tekijä ottaa häneen yhteyttä, ja pian Frances saa puolivahingossa selville, että kyseessä on Aled, hänen entisen ystävänsä Carysin veli. Carys on karannut kotoaan, ja siihen liitty mysteeri - aiheuttiko Frances Carysin karkaamisen?

Radio Silence on mukaansatempaava nuortenkirjallisuutta. Se on ajan hermolla; ottaa kantaa, pohdiskelee, käsittelee tärkeitä teemoja. Mikä tässä kirjassa oli erityisen virkistävää: tytön ja pojan välinen ystävyys sekä fanikulttuurin realistinen kuvaus. Vaikka pidin kirjasta, se ei ollut täydellinen. Siinä näkyi haparoiva ote, ikään kuin Oseman vielä etsisi itseään kirjoittajana, mutta hän onkin nuori, vasta n. 23-vuotias. Kirjaa oli kuitenkin mielekästä lukea, sivut kääntyivät, ja niin edelleen. Siinä oli taianomaisiakin hetkiä, mutta välillä kirja lässähti kuin pannukakku.

Francesin hahmo oli yksi ongelma. Kyllä, pidin hänestä, mutta välillä tuntui että hänen persoonansa oli vain Universe Cityn ihannoiminen sekä koulussa pärjääminen. Kun kesken kirjan vasta sain tietää, että Frances tahtoo opiskella kirjallisuutta, oli se hämmentävää, koska tähän suuntaan ei ollut vihjattu. Tosin, Frances itsekin epäröi valintaansa joten se saattoi olla tarkoituksellista. Minun vaikeia kuvailla Francesia ihmisenä, koska tuntui että koko kirjan hän oli vain joko Universe City tai Aled Aled Aled...

Frances ja Aled - on positiivista, ettei heidän välillään ollut mitään romanttista. Heidän dynamiikkansa ystävinä oli sinänsä mielenkiintoista ja kyllä, sen tekeminen romanttiseksi olisi pilannut kirjan, mutta välillä tuntui että Aled oli Francesille eräänlainen Manic Dream Pixie Boy. Minusta meinaan tuntuu, että sain tietää Aledista vain sen millaiseksi Frances hänet mielsi. Hänestä oli vaikea muodostaa kiinteää kuvaa. Välillä myös tuntui, että Francesin suhtautuminen Alediin oli hieman epätervettä, ikään kuin Aled olisi vain hänen ja hänen täytyisi olla sellainen joksi Frances hänet mieltää. En tiedä oliko Oseman kirjoittanut tarkoituksella näin, vai onko tämä vain oma mielikuvani.

Francesin näkökulma rajasi kirjasta paljon potentiaalia pois, nimenomaan juuri Aledia koskien. Aledin perhetilanne - emotionaalisesti manipuloiva äiti sekä kadonnut sisko - jäi hieman taka-alalle, enkä saanut kaikkia vastauksia. Kirjan mysteeri, tuo Aledin sisaren katoaminen, oli myös hieman antiklimaattinen selvittyään. 

Radio Silence vioistaan huolimatta oli tutustumisen arvoinen teos, ja tahdon ehdottomasti lukea Osemanin seuraavaa tuotantoa ja nähdä kuinka hän kehittyy.

"Sometimes I think if nobody spoke to me, I'd never speak again."  (s. 104) 

-

♥♥♥½

Radio Silence

Alice Oseman

2016

Harper Collins

403 s.

stephen king; the dead zone

Yksi vuoden 2018 epävirallisista projekteistani lukemisen saralla on lukea hyllyssäni pölyttyviä Stephen Kingin teoksia, joita on kertynyt jo muutamia. Koska The Dead Zone oli pölyttynyt hyllyssä pisimpään, sai se kunnian olla ensimmäinen.

Kingiä en ehkä voisi kutsua luottokirjailijaksi, mutta hän on niitä kirjailijoita, jonka teoksia palaan aina lukemaan. Onhan hän kirjoittanut lempikirjani (ainakin siis yhden niistä...). Kaikki herran teokset eivät tietenkään kiinnosta yhtä paljoa, ja The Dead Zone kuului tuohon ryhmään. Tuskin olisin tähän tarttunut, mutta tämä maksoi vain pahasen euron kirpputorilla (hintalappu on yhä takakannessa), ja koska haluan Kingin teoksia kerätä, joten kohtalo saattoi minut ja kirjan yhteen.

The Dead Zone on tarina tavanomaisesta miehestä, jolla on mitä tavanomaisin nimi - John Smith. Johnny joutuu auto-onnettumuuteen, josta seuraa loukkaantuminen ja vuosien kooma. Kun Johnny herää, hän on muuttunut. Hänestä on tullut selvännäkijä. Kauhun mestarina tunnettu King ei kirjoita tällä(kään) kertaa kauhua. The Dead Zone on psykologinen trilleri, höystettynä yliluonnollisilla elementeillä. 

Pidin kirjan ensimmäisestä osasta paljon. Kirjan parasta antia oli keskivaiheille sijoittuva murhaajajahti. Kun sen kliimaksi saavutettiin, kirja hieman lässähti. Kirjan loppuosa kului Johnnyn lähtiessä estämään erästä poliitikkoa nousemasta valtaan, sillä hän oli nähnyt kamalan tulevaisuuden. Se ei kuitenkaan harmikseni oikein kiinnostanut minua. Tästä osuudesta tuli jotenkin väistämättä mieleen joulukuussa lukemani 11.22.63. Kaikuja oli havaittavissa. Lieneekö tämä sitten sitä 'menneisyyden harmoniaa', josta 11.22.63:ssa puhuttiin.

Muutamia ajatuksia kirja herätti. Se on aina hyvä asia. Pohdin jälleen, miksi uskonnollisena miehenä King kirjoittaa jälleen kristinuskon niin kiihkoilevassa ja negatiivisessa sävyssä? Mikäköhän tässä on taustalla? Muita vastaavia tapauksia voi nähdä kirjassa Carrie ja novellissa Maissilapset. The Dead Zonessa Johnnyn äiti kuvataan hysteerisenä fundamentalistina, joka liikkuu jo hulluuden rajalla. King kuvaa myös lapsuuden katoamista aina yhtä kipeästi ja osuvasti. Näin Johnny pohtii tarkkailessaan joulukuusenkoristeita, jotka ovat kuuseen ripustettu lapsuudesta asti:

--it seemed would be better, more merciful, if you lost touch with even these last vestiges of childhood. You could never discover the books that had first turned you on in quite the same way. The lucky coin had not protected you from any of the ordinary whips and scorns and scrapes of ordinary life. And when you looked at the ornaments you remembered that there had once been a mother in the place to direct the tree-trimming operation, always ready and willing to piss you off by saying 'a little higher' or 'a little lower' or 'I  think you've got too much tinsel on that left side, dear.' You looked at the ornaments and remembered that just the two of you had been around to put them up this year, just the two of you because your mother went crazy and then she died, but the fragile Christmas tree ornaments were still here, still hanging around to decorate another tree taken from the small back woodlot and didn't thay say more people committed suicide around Christmas than at any other time of the year? By God, it was no wonder. (s. 254)

Hieman pitkä lainaus.

Koska opiskelen kääntämistä, minua luonnollisesti kiinnostaa myös käännetty versio tästä kirjasta. Tämä on käännetty nimellä Kosketus. Mietin ennen lukemista, mikä mahtoi olla syynä The Dead Zonen muuttumissa Kosketukseksi. Mutta kirjan edetessä se minulle valkeni. Johnny lukee ihmisiä koskettamalla heitä. Ihmiset jopa alkavat vieroksua hänen kosketustaan:

Eileen Magown. A nice woman, he thought randomly. A nice friendly woman, at least until I told her that her house was burning down. After that she had become distant and awkward. She had thanked him, sure, but - had she ever touched him after that? Johnny didn't think so. And it would be the same with Bannerman when this thing was over. Too bad. Like Eileen, he was a fine man. But people get very nervous around people who can just touch things and know all about them. (s. 285)

Loppujen lopuksi pidän The Dead Zonea ihan mielenkiintoisena lukukokemuksena, vaikka kolmasosa siitä ei oikein minua viihdyttänyt. Tämänkään teoksen loppua en osannut arvata. 

-

♥♥♥½

The Dead Zone

Stephen King

1979

Futura

467 s.

marie rutkoski; the winner's kiss

Tästä Marie Rutkoskin sarjasta olen kirjoittanut ennenkin, ja nyt pelkään että jankkaan samoja asioita kun edellisen osan arvostelussa, mutta katsotaan...

The Winner's Trilogya voisin nyt, kun koko sarja on pulkassa, luonnehtia jopa lemppari young adult -fantasiatrilogiaksi. Tosin en ole varma voiko tässä tapauksessa termiä "fantasia" käyttää? Itse olen mieltänyt fantasian taikuuteen ja yliluonnolisuuten liittyväksi, mutta tässä erikoista on vain sijoittuminen vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa mitään yliluonnollista ei oikeastaan ole. Fantasiana tästä kuitenkin puhutaan.

Erinomainen päätösosa tälle sarjalle. Mielestäni tässä trilogiassa kaikki osat ovat tasavahvoja, olen nauttinut jokaisesta yhtä paljon. Se on vain hyvä asia, merkki siitä että sarja toimii kokonaisuutena. The Winner's Kiss oli sopiva paketti romantiikkaa, juonta, toimintaa ja tunnemyrskyä. Kirjahan alkaa siitä, kun päähenkilö Kestrel kamppailee vankileirillä, jossa hänet huumataan ja jossa hän alkaa pikkuhiljaa menettää itseään. Varsinkin alku kirjassa oli vahva, tosin olin odottanut, että Kestrel olisi viettänyt leirillä isomman osan kirjasta, mutta hänet pelastettiinkin aika äkkiä.

Kestrelin ja Arinin romanssi puhkesi kunnolla kukkaan. He ovat hyvin kirjoitettu pari, ja pidin erityisesti heidän välisistä kohtauksistaan. Kirja keskittyykin lähinnä näihin kahteen hahmoon, heidän lisäksi eniten näemme Dacranin Prinssi Rosharia. Olisin halunnut enemmän sivuhahmoja, esimerksi Prinssi Verex vain vilahti kirjassa, ja olisin halunnut tietää Rishasta enemmän, sekä Kestrelin ja Jessin sopivan välinsä. Tämän kirjan myötä kuitenkin sain paremman otteen Arinin hahmosta, joka oli jostain syystä jäänyt minulle etäisemmäksi kuin Kestrel.

Välillä kirjassa oli laahaavia kohtia, mutta muuten juoni kulki joutuisasti, ja nautin muutamasta käänteestä. Rutkoskin teksti on ihanaa luettavaa, tosin yhdestä hänen keinostaan en oikein pitänyt. Nimittäin varsinkin kirjan loppupuolella hän vaihtaa Kestrelin ja Arinin näkökulmia turhan tiuhaan, esim. muutama lause Kestrelin näkökulmasta, sitten Arin jne. Tämä on tietenkin tehokeino joka tuo tarinaan intensiivisyyttä, mutta sitä käytettiin liikaa jolloin siihen turtui ja se muuttui turhaksi hyppimiseksi.

-

♥♥♥♥

The Winner's Kiss (The Winner's Trilogy #3)

Marie Rutkoski

2016

Square Fish

484 s.

marie rutkoski; the winner's crime

The Winner's Trilogy alkoi osalla The Winner's Curse, josta tämä kirja nyt jatkaa. Pieni tiivistelmä, minkälaisesta tarinasta on kyse: ylhäinen kenraalin tytär, Kestrel, ostaa hetken mielijohteesta huutokaupassa orjan, Arinin. Tästä seuraavasta tapahtumaketjusta kertoo The Winner's Curse. Tarina sijoittuu fiktiiviseen maailmaan, jossa yksi valtakunta, Valoria, on valloittanut ja orjuuttanut toisen, Herranin. Sarja seuraa valtakamppailua, jonka keskiössä ovat Kestrel ja Arin,

The Winner's Curse oli minulle hyvin positiivinen yllätys ja kirja vei mukanaan, joten luonnollisesti tahdoin jatkaa sarjan lukemista. Nyt tuli siis tarttua tähän seuraavaan osaan, eikä sekään tuottanut pettymystä. Tarina pääsi syventymään ja odotan nyt mielenkiinnolla miten Rutkoski päättää sarjansa. Yritän hieman viivytellä seuraavan osan aloittamista, ettei tämä sarja olisi ihan vielä ohi.

Yksi osatekijä, joka on syynä siihen että pidän näistä kirjoista, on se että nämä ovat niin kauniisti kirjoitettuja. Metaforista kieltä, ja hieman runollisia lauseita joita on nautinnollista lukea - siis erittäin kaunista ja herkkää tekstiä, ja myös yksinkertaista, muttei liian. Pidän myös taitavasti punotusta juonesta joka viihdyttää ja pitää lukijan otteessaan. 

Kirja ei hahmojen kannalta ole vahvimmillaan, sillä Kestreliä ja Arinia lukuun ottamatta ne eivät ole kovinkaan mieleenpainuvia, tosin parannusta ensimmäiseen kirjaan on. Pidin kyllä sivuhahmoista, erityisesti prinssi Verexistä. Parhaiten kehitetty hahmo on ehdottomasti Kestrel - voisin sanoa, että hän on jo yksi suosikki päähenkilöistäni tämän genren parissa. Kestrelillä on niin selkeästi voimakkuutensa ja heikkoutensa. Hän on hyvin realistisesti kirjoitettu hahmo. Arinista pidän myös, mutta Kestrel erottuu edukseen, nautin ehdottomasti hänen luvuistaan eniten.

Pidin myös Kestrelin ja Arinin suhteesta. Se oli jo ensimmäisessä kirjassa romanttissävytteinen, ja tämä kirja jatkoi samoissa merkeissä, mutta suhde ei edennyt liian nopeasti. Suhde on hyvin monitasoinen, täynnä monenlaisia tunteita. Pidin siitä, ettei se noussut missään vaiheessa tarinan pääelementiksi, vaan hahmot saivat kasvaa myös itsekseen, ja suurimman osan ajasta Kestrel ja Arin viettivät omillaan - mikä teki heidän kohtaamisista lukemisen kutkuttavammaksi.

Kirjan toinen miinuspuoli heikomman hahmokaarrin lisäksi on se että loppua kohti se alkoi laahaamaan. Ihan loppuun olin tyytyväinen, ja kirja jäi herkulliseen kohtaan, mutta keskivaiheen jälkeen oli hieman tylsempi vaihe jolloin olin tippua kärryiltä. Lukukokemuksena kuitenkin oiken nautinnollinen ja viihdyttävä kirja. 

-

♥♥♥♥

The Winner's Curse (The Winner's Trilogy #2)

Marie Rutkoski

2015

Square Fish

402 s.